Laivuri  Ragnar Söderström	Laivuri Alvar Södertström

1940-luvun puolivälissä laivuri Hugo Eklund mietiskeli rannassaan, Råbergin kupeessa Vålaxissa, jotta tässä olisi hyvä rakentaa kaljaasi. Birger Björklund voisi ruveta masinistiksi ja hänen eukollaan on purrelle käypä nimi Astrid. Eklöfin Tolkisten sellutehtaan Hjalmar Lindholm voisi järjestää propsirahteja.

Mistäs rahat?
      “Rahojen suhteen kumppanukset päättivät olla itsellisiä. Säästöpossut tyhjennettiin ja perheet saivat panna suut säkkiä myöten. Merestä otettiin kalat, pellosta kasvit, navetasta maidot, lihat, munat. Vaatteet ommeltiin kotosalla. Pärjättiin, mutta moottoria hankittaessa piti jo panna nimet pankin paperiin.”

Koskas päästiin vesille?
      Kaljaasi Astrid laskettiin vesille keväällä 1947, ja se aloitti sellupuun kuljettamisen saaristopitäjistä Kemiön ja Pernajan väliltä: metrinmittaisia pöllejä, jotka miesvoimin lastattiin alukseen. Joskus rahdattiin kalkkikiveä, joskus lautalasteja Ruotsiin asti.


Mitenkäs te tulitte kuvaan mukaan?       Alkuperäisillä omistajillaan Astrid oli kuitenkin vain viitisen vuotta ennen kuin se siirtyi laivuriveljeksille Ragnar ja Alvar Söderströmille. "Se oli muistaakseni 1952 kun niiden ajatukset alkoivat mennä jotenkin eri suuntiin ja ne päättivät myydä Astridin", Söderströmit kertovat. "Päätimme myydä kaljaasi Ethelin ja ostaa tuoreemman Astridin."
       "Panimme sen loppuunajetun koneen tilalle Callesenin dieselin ja jatkoimme siitä, mihin edelliset omistajat hommat jättivät, rahdattiin puuta etelärannikolla. Joskus hiekkaa Vessöstä Helsinkiin. Alko oli kanta-asiakkaitamme, emme me Alkon. Kuljetimme rakennustarvikkeita heidän koulutuskeskustyömaalleen." 

Olitte kuulemma ahneita työlle ?
      "Koskaan ei sanottu työlle ei, paitsi Juhannuksena. Työnteko oli sitä, että ajettiin laiva rantakaislikon reunaan, pantiin pukit pohjamutaan, lankut päälle ja alettiin kahteen pekkaan kärrätä sellupöllejä ruuman täydeltä ja kannellekin niin paljon, että puomi just ja just pääsi kääntymään. Yli 300 kuutiota." 
      "Sitten lähdettiin Tolkkista kohti. Sinne saatettiin tehdä matkaa parikin vuorokautta yhteen menoon. Ruorin takana ei saanut istua. Sitä olisi hetkessä nukahtanut ja paatti rysähtänyt kapeilla väylillä rantapöheikköön."
      "Tolkkisissa Eklöfin porukka onneksi purki lastin. Sen jälkeen me purjehdimme kotilahteen, jossa sauna oli lämpimänä, puhtaat vaatteet rahilla, ruoka pöydässä. Sen päälle muutaman tunnin lepo ja vesille."

Tuottiko hillitön työtahti ?
      "Aloitimme laivurihommat 1936. Ei se koskaan alussa ole kaksista, mutta kymmenisen vuotta 1945 - 1955 olivat rannikon rahtiliikenteessä hyviä aikoja. Sen jälkeen rahdit tippuivat ja alkoi olla turha harjoittaa rahtiliikennettä puualuksilla.
      1969 oli tulos jo niin huono, että päätimme myydä Astridin. Teimme nopeat kaupat Koululaiva Astrean Kannatusyhdistyksen kanssa ja minä kipparoin vielä muutaman kesän Astridia. Lastina oli nyt mukavia merielämästä kiinnostuneita nuoria."

Miten pärjäsitte ryssien kanssa?
      “Sodanaikaiset pärjäämiset olkoon sotasalaisuuksia. Rauhan tultua pärjäsimme. Neuvostoliittohan vuokrasi Porkkalan vesineen, joita Helsingistä länteen menevät laivaväylät halkovat. Me saimme sellaisen propuskan, joka oikeutti purjehtimaan Porkkalan kiertoväylällä ilman luotsia.”

Kommelluksia ?
      “Kun nyt Porkkalasta puhuttiin, niin otetaan yksi sieltä. Olimme tosi sakeassa sumussa poijun 15 kohdalla, kun viereen ilmestyi valtava harmaa teräskeula. Hyvillä molemminpuolisilla merimiestaidoilla selvittiin, mutta saksalaisen rahtialuksen suunta oli suoraan Neuvostoliiton vuokravesille. Sain merkkikielellä huidottua sakuille, että toppuuttavat ja että Helsingin väylä on tuolla.
Saksalainen ei tohtinut enää töpeksiä vaan lähti seuraamaan meitä. Vauhtimme oli hidas, joten saksalainen ehdotti, että se ottaisi meidät hinaukseen. Heittivät meille köyden. Minä asetuin Astridin keulaan ja annoin sieltä käsimerkillä suuntia, jotka välitettiin samoin elein saksalaisen perästä ruorimiehelle. Vauhti oli niin kova, että vaikka Astrid oli täydessä lastissa niin se kaivoi perän mereen ja nosti keulan taivaisiin. Onneksi sumu hellitti ja saksalainen meni menojaan.”

“Sibbo varjar och Borgå bässar”
      “No kyllähän meitä tietysti nimiteltiin Helsingissä. Olivathan raitiovaunujen rahastajatkin “sipoolaisia” ja Mannerheimintien raitiovaunuhallien konttorirakennusta kutsuttiin “Sipoon kirkoksi”. Ei se nimittely meitä hetkauttanut. Ei me ehditty Helsingissä oleilemaan. Ei rinsottu Oivassa, Klaavassa ja mitä Salveja niitä oli. Eikä törmätty Sörkän, Vaasiksen, Hakiksen, Krunikan jengeihinkään. Viihdyttiin paremminkin ulkona merellä.”

Lopputulos ?
      “Vaikka laivurinelämä näin vanhemmiten alkaa tuntua kropassa, niin plussan puolella ollaan. Osataan Suomen etelärannikon saaristo laidasta laitaan. On nautittu sen uskomattomasta kauneudesta tyvenessä ja myrskyssä. On opittu lukemaan luonnonmerkeistä ilmat, tavattu monenmoiset ihmiset, nähty lintujen kevät- ja syysmuutot aitiopaikoilta. On saatu värkätä purjelaivojen parissa ja nähdä kättemme työt. Se on ollut sellaista tämä laivurin elämä.”